Itsenäisyyspäivän puhe Herttoniemen kirkossa

Juhlavieraat, hyvät herttoniemeläiset,

Tänä syksynä Suomessa on tapahtunut jotain surullista. Koskaan aiemmin en ole nähnyt, että maamme henkinen ilmapiiri olisi vajonnut näin alas. Koskaan ennen en ole nähnyt tällaista ajattelun ahtautta ja sydämen pienuutta.

Kyselyt ja tutkimukset osoittavat, että monet muutkin jakavat tämän näkemykseni.

Syksyn mittaan on paljastunut, että vaikka Suomi tunnetaan maailmalla koulutuksen mallimaana, niin sydämen sivistyksessä emme voi nyt esimerkkiä muille näyttää.

Keskustelun kulttuuri, sanan vastuu on nyt kateissa. Etenkin internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa satuttavat sanat viuhuvat. Siellä levitetään väärää tietoa, liioitellaan, väheksytään, valehdellaan, jopa uhkaillaan. Valitaan totuus, joka kulloinkin parhaiten sopii omaan arvomaailmaan.

Vastakkainasettelu on nyt lähes käsin kosketeltavaa. Jos jossain on mielenosoitus, vieressä pauhaa pian vastamielenosoitus.

Ilmiö ei ole uusi, mutta syksyn mittaan se on vain voimistunut. Turvapaikanhakijoiden lisääntynyt määrä on koventanut kielenkäyttöä entisestään. Eikä sana ole aina jäänyt pelkäksi sanaksi.

Minusta vihamielisten sanojen ja tekojen takana on yleensä pelko erilaisuutta kohtaan. Internet taas luo areenan vastuuttomalle sanankäytölle.

Siellä ihmiset voivat huudella herjauksiaan kohtaamatta vastapuolta kasvokkain. Ennen tämä ei ollut mahdollista. Kun toinen ihminen piti kohdata, joutui perustelemaan väitteensä. Jos perustelut ontuivat, menetti kasvonsa.

Kaikki meistä eivät ole vielä ymmärtäneet, että netissä pätevät aivan samat säännöt kuin oikeassakin elämässä.

Kun Herttoniemen kaduilla kävelee, tuntuu kuin olisi aivan eri maailmassa. Ihmiset tervehtivät toisiaan. Yhteiset asiat kiinnostavat suurinta osaa asukkaista. Täällä on tekemisen meininki. Yhdessä olemme puolustaneet koulua ja kirjelmöineet kaavaluonnoksista. Meillä on oma ruokaosuuskunta ja kirppispäivä. Herttoniemitalo kerää erilaisiin rientoihin, kerhoihin, koulutuksiin ja jumppiin väkeä sylivauvoista, teineihin ja ikäihmisiin.

Tällaisessa ympäristössä on hyvä kasvattaa lapsia ja nuoria, uusia sukupolvia.

Lopulta me aikuiset kuitenkin näytämme lapsille ja nuorille elämisen mallin. Me näytämme, miten kohtaamme muut ihmiset, millä tavoin keskustelemme, millaista tulevaisuutta rakennamme. Meidän aikuisten pitää miettiä, haluammeko me olla näille tulevaisuuden aikuisille hyvä vai huono esimerkki?

Suomessakin on nähty, mihin vastakkainasettelu voi pahimmillaan johtaa. Sisällissodan haavoja paranneltiin useita vuosikymmeniä. Tällä hetkellä yhteiskuntamme kahtiajakautuminen on jälleen uhka, joka tulisi pysäyttää.

Nyt pitää etsiä yhteisymmärrystä. Hyvät teot, sanat ja ajatukset synnyttävät lisää hyvyyttä. Aivan kuten pahuus kasvattaa pahuutta.

Kuten Martin Luther King on sanonut: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”

Meistä jokainen voi panna hyvän kiertämään.

Herttoniemessä on viime kuukausina tehty hyvää oikein urakalla. Järjestöt ja tavalliset ihmiset ovat organisoineet vaatekeräyksiä turvapaikanhakijoille. Ja tänäkin jouluna paikalliset äidit ovat keränneet joululahjoja varattomille perheille. Seurakunta on jakanut jo vuosia ruokaa vähävaraisille.

Hyvä voi olla jotain pienempääkin. Se voi olla vaikka hymy tai ystävällinen sana.

Hyvää itsenäisyyspäivää sekä onnellista joulun odotusta teille kaikille!

 

 

Vaalien aaton tunnelmia

Viime metreillä ollaan. Kokemus ehdokkaana olemisesta on ollut upea. Kaiken jälkeen voin todeta, että kannatti lähteä mukaan.

Toivottavasti saimme lasten, nuorten ja lapsiperheiden asiaa nostettua esille iloisella ja erilaisella kampanjallamme.

Kampanjan aikana oli hienoa tavata uusia samasta asiasta kiinnostuneita ihmisiä ja keskustella laajemminkin lasten ja lapsiperheiden arjesta. Monia hyviä kohtaamisia ja keskusteluita on näiden viikkojen aikana käyty.

On ollut upeaa huomata, miten yhteinen vaaliteema, lapset ja lapsiperheet, on kampanjan aikana saanut mukaan lisää ihmisiä viemään tätä tärkeää asiaa eteenpäin.

Erityisen onnellinen ja kiitollinen olen niistä ihanista ihmisistä – ystävistä ja läheisistä, jotka ovat mahdollistaneet tämän kampanjan. He ovat ideoineet, auttaneet, järjestäneet ja vieneet viestiä eteenpäin kaikilla mahdollisia tavoilla. On fantastista, että on näin upeita ystäviä! Kiitos kaikille!

Jättimäinen kiitos myös kaikille teille, jotka olette minua jo äänestäneet! Ja samanmoiset etukäteiskiitokset huomenna äänensä antaville!

Sairastaako teillä 10-vuotias yksin kotona?

Tänäänkin sangen moni vanhempi kipuilee työn ja perhe-elämän sovittamisen kanssa. 10-vuotias lapsi on alkanut yöllä kuumeilla ja voida pahoin eikä hoitajaa löydy lyhyellä varoitusajalla. Töihinkin pitäisi mennä.

Yllä mainitussa tapauksessa työnantajan ei tarvitse lain mukaan antaa vanhemmalle vapaata lastenhoitamista varten.

Sateenvarjo Nyt vanhemmalla on oikeus jäädä tilapäiselle hoitovapaalle hoivaamaan äkillisesti sairastunutta alle kymmenvuotiasta lasta, jos hoito ei järjesty muuten. Lain mukaan lasta saa jäädä hoitamaan enintään neljäksi päiväksi.

Omankin kokemukseni mukaan nykymalli on vaikea, kun kotona potee 10 vuotta täyttänyt kovassa kuumeessa tai vatsataudissa oleva lapsi. Yksikään vanhempi tuskin haluaa jättää tällaisessa tilanteessa lasta yksin kotiin. Virallinen ikäraja ei kuitenkaan jousta. Edes palkattomasti ei voi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, ellei työnantaja tähän suostu. Oma lukunsa on, että lapsiperheille palkattomat päivät tuntuvat hyvin nopeasti arjessa. Varsinkaan yksinhuoltajaperheissä ei palkattomien päivien pitäminen ole vaihtoehto.

Jos kyseessä on yli 10-vuotias kehitysvammainen lapsi, voi vanhempi jäädä hoitamaan häntä eräiden työ- ja virkaehtosopimusten perusteella, mutta lainsäädäntö ei tätä eritystä tarvetta tunne.

Monelle sairasta lastaan kotona hoitaneelle vanhemmalle on yllätys, että hoitojakson palkanmaksu on kiinni alan työehtosopimuksesta tai työnantajan joustohalusta. Nyt alakohtaiset työehtosopimukset määrittelevät palkanmaksun, yleensä palkka maksetaan kolmelta päivältä. Järjestelmä ei ole siis kaikille työntekijöille yhtenäinen eikä tasapuolinen. Samalla työpaikallakin käytännöt voivat vaihdella sen mukaan, mihin ammattiliittoon työntekijä kuuluu.

Työnantajan näkökulmasta pienten lasten vanhempi saattaa olla vähemmän houkutteleva palkattava kuin lapseton. Perheystävällinen työantaja joutuu varautumaan vanhempien äkillisiin poissaoloihin ja miettimään, miten työt hoidetaan työntekijän ollessa poissa. Onneksi perheitä ymmärtäviä työnantajia löytyy. Monilla työpaikoilla esimerkiksi etätyöskentelymahdollisuus helpottaa, kun kotona on sairastupa.

Sekava nykymalli ei ole lapsen eikä perheiden edun mukainen. Nykyiset käytännöt pitäisi yhtenäistää lain tasolla ja samalla lakiin pitäisi kirjata oikeus hoitaa kotona äkillisesti sairastunutta lasta 13 ikävuoteen asti. Lakiin pitää myös erikseen kirjata kehitysvammaisia lapsia koskeva ikäraja.

Usein puheissa työ ja perhe asetetaan toistensa kanssa vastakkain. Ensi vaalikaudella pitäisikin koettaa kääntää tuo vastakkainasettelu sujuvaksi yhteiseloksi. Yksi etappi tiellä sujuvaan yhteiseloon on juuri sairaan lapsen hoitamista varten tarkoitetun tilapäisen hoitovapaan ulottaminen alle 10-vuotiaista 13-vuotiaisiin lapsiin.

Vieraskynä – Tia Ristimäki: Onnellinen eroperhe

Meistä jokainen osaa luetella useita asioita, joista tunnistaa onnellisen ydinperheen. Mutta millainen on onnellinen eroperhe?

Erossa elämä menee uusiksi. Oman elämän palat irtoavat toisistaan ja edessä on palasten uudelleen kokoaminen. Usein palapeli ei ole ollut ehjä ennen eroakaan, mutta sen jälkeen moni aiemmin lujassa ollut liitoskin saattaa irrota paikoiltaan. Jos ero koskettaa myös lapsia, on nenän edessä iso kasa irrallisia paloja, joista pitäisi koota uusi toimiva arki.

Reunapaloista on helppo aloittaa eli ensin voi miettiä esimerkiksi asumista tai huoltajuutta. Ok, haluan asunnon, jonne minä ja lapset mahdumme asumaan. Miten rahat riittävät uuteen asuntoon? Missä me haluamme asua? Miten lapset sopeutuvat uuteen kotiin? Entä missä lasten toinen vanhempi tulee asumaan? Mikä on lasten päiväkoti tai koulu? Tässä vaiheessa voi jo tulla tunne, että tämä palapeli on liian vaikea minulle. Vaikeimmat kohdat ovat kuitenkin vielä edessä: uuden arjen opettelu, omasta jaksamisesta huolehtiminen, lasten asioista sopiminen entisen puolison kanssa, seuraavan joulun vietto, jne. jne.

Tämän lisäksi heti kun on päässyt alkuun oman palapelin kokoamisessa, on aika pysähtyä katsomaan, miten lapset pärjäävät oman urakkansa kanssa. Sillä myös lasten on koottava uusi arki entisen tilalle, eikä tämä onnistu ilman aikuisten apua, tukea ja neuvoja.

Ero on kriisi, jossa tunteet kulkevat vuoristorataa ja hoidettavien asioiden määrä tuntuu loputtomalta. On kuitenkin huojentavaa ajatella, että uuden elämän palapelin voi koota vain yksi pala kerrallaan.

Ero on myös mahdollisuus, jossa elämän voi rakentaa aikaisempaa enemmän itsensä näköiseksi. Eron jälkeen koottavassa palapelissä on myös ripaus taikaa. Se miten palaset liittää toisiinsa, vaikuttaa lopulliseen kuvaan.

Palapelin kokoaminen on helpompaa, jos sen tekee muiden ihmisten kanssa. Yhden osuuden voi tehdä lastenvalvojan kanssa, toisen työstöön voi pyytää avuksi ystävää, työkaveria, entistä puolisoa tai lapsia. Palapeliä voi koota myös samalla kun surffailee netissä. Uusia ideoita ja näkökulmia saa myös eroryhmästä. Apua on tarjolla, vaikka sitä voi olla vaikea löytää. Tärkeintä on saada tietoa tarjolla olevasta tuesta ja kuulla toiselta ihmiseltä, että kriisistä voi selvitä ja paluu normaaliin arkeen on mahdollista.

Millainen on sitten kuva onnellisesta eroperheestä? Se on kahden toisistaan eronneen vanhemman ja heidän lastensa kokoamien palapelien muodostama kokonaisuus. Se on todennäköisesti jotain muuta kuin neliskulmainen tai kiiltokuvamainen, kuten oikea elämä yleensä on. Yksi asia kuitenkin löytyy kaikista onnellisista eroperheistä: kaksi vanhempaa, jotka tekevät yhteistyötä lapsen hyvän arjen toteutumiseksi, sillä vaikka parisuhde päättyy, vanhemmuus jatkuu.

Tia Ristimäki, VTM, Vanhemman neuvo -ryhmäohjaaja ja eroperheen äiti

Tietoa ja tukea on tarjolla:

Oman kunnan palvelut, kuten lastenvalvojat ja perheneuvola

Familia Club ry

Elatusvelvollisten liitto ry

Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry

Miessakit ry

Neuvokeskus

Perheasiain neuvottelukeskus

Pienperheyhdistys ry

Suomalainen eroseminaari ry

Väestöliitto ry

Yhden vanhemman perheiden liitto ry

 

Lapsen oikeudet – unohdettu Suomessa?

Suomi on ratifioinut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) vuonna 1991. Tämä valtioita juridisesti sitova ihmisoikeussopimus velvoittaa Suomea muun muassa varmistamaan, että maamme koko lainsäädäntö ja kaikki hallinnolliset määräykset vastaavat kaikilta osin lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteita ja määräyksiä. Lakeja säätävän eduskunnan tehtävä olisi siis huolehtia siitä, että sopimus huomioidaan kaikessa lainsäädännössä, joka jotenkin lapsiin ja nuoriin vaikuttaa. Jo voimassa olevat lait pitäisi myös muuntaa sopimuksen mukaisiksi.

PieninLOSissa luetellaan muun muassa lapsille kuuluvat ihmisoikeudet sekä tähdennetään lapsen edun huomioimista, syrjimättömyyttä ja lapsen näkemyksien kunnioittamista kaikessa päätöksenteossa.

Nyt 24 vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on todella häpeällistä todeta, että Suomessa sopimus on jäänyt lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi. Lapsia koskevan tai lapsiin vaikuttavan lainsäädännön valmistelussa lapsen oikeuksien näkökulma jää yhä hyvin usein edelleen sivurooliin tai kokonaan unohduksiin.

Vielä hetken voimassa olevaan vuoden 2011 hallitusohjelmaan on nimenomaan kirjattu, että lapsivaikutusten arviointia lisätään kaikessa päätöksenteossa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan vuonna 2012 kuitenkin vain kolmessa prosentissa hallituksen lakiesityksiä arvioitiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvia vaikutuksia. Tämä on selvä viesti nykyisiltä päättäjiltä. Lapsen oikeudet eivät ole olleet kuluvalla vaalikaudella arvoasteikossa kovin korkealla. Lasten ihmisoikeussopimuksen sisällöstä ei joko ole välitetty tai siihen ei ole välitetty tutustua.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

LOSin tehokas täytäntöönpano edellyttää kokonaisvaltaista, suunnitelmallista ja tavoitteellista työtä sekä kansallisella että kunnallisella tasolla.

Virkamiehille ja päättäjille olisi syytä antaa koulutusta sopimuksen sisällöstä. Samoin pitäisi ottaa käyttöön lapsibudjetointi – talousarvioita pitäisi seurata lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Onko lapsille ja nuorille tarkoitettujen palveluiden tuottamiseen osoitettu riittävästi rahaa?

Korjattavaa Suomella olisi myös lasten kuulemisessa. Nyt oikeastaan vain lastensuojelussa ja huoltajuuskiistojen yhteydessä tunnistetaan tarve kuunnella lasta hänen kehitystasonsa mukaisesti. Nyt lasten ja lapsiryhmien tahto jätetään monesti huomiotta esimerkiksi koulujen lakkautuspäätöksiä tehdessä tai lasten ja nuorten palveluja suunnitellessa.

Lainsäädäntötyön suhteen voin antaa täysin vilpittömän vaalilupauksen: Jos minut valitaan eduskuntaan, huolehdin siitä, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja sen sisältö kaikkine lisäyksineen tulee laajemmin tunnetuksi! Omalta osaltani voin myös luvata, että lainsäädäntötyössä noudatetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimusta.

Maailman laajimmin ratifioidun ihmisoikeussopimuksen ei pitäisi Suomessakaan olla mikään turhanpäiväinen paperi.

 

Viisasta lapsellista talouspolitiikkaa

Kaksi miljardia, neljä, kuusi. Puolueet ovat kilvan nostaneet summia, jotka ne aikovat ensi vaalikaudella leikata valtion menoista. Näin sen jälkeen, kun valtiovarainministeriö arvioi valtiontalouden sopeuttamistarpeen olevan kuusi miljardia euroa.

SateenvarjoValtiovarainministeriön arviota kommentoineet ekonomistit ovat olleet erimielisiä siitä, onko leikkaustarve todella kuusi miljardia vai vähemmän. Monet taloustieteilijät, muun muassa Aalto yliopiston Sixten Korkman, ovat varoitelleet leikkaamasta liikaa liian vauhdilla. Liian kovat leikkaukset hyydyttäisivät investointeja ja kotimaista kysyntää. Ne hiljentäisivät kotimarkkinoita ja vähentäisivät verotuloja, on ollut monien arvio.

Itse en ole ekonomisti, mutta olen työssäni lastensuojelussa nähnyt, miten kovalla kädellä tehdyt leikkaukset tuovat vain hetken onnen. Ajan mittaan leikkaukset monesti lankeavat maksuun korkojen kera. Säästöjen vaikutukset pitäisikin selvittää. Ja noissa selvityksissä pitäisi katsoa kauemmas kuin vuoden tai viiden vuoden päähän.

Penäisinkin tähän maahan viisasta lapsellista talouspolitiikkaa.

Jos saisin päättää, satsaisin ennaltaehkäisyyn. Ongelmiin puuttuminen ennen kuin ne edes ovat totta, toimii niin terveydenhuollossa, mielenterveystyössä kuin sosiaalihuollossa. Kun toimitaan ajoissa, säästytään raskailta ja huomattavan kalliilta korjaavilta toimenpiteiltä – laitoshoidolta, lasten huostaanotoilta, syrjäytymiseltä, työelämän ulkopuolelle jäämiseltä…

Kuten olen aiemminkin todennut yksi huostaanotto ja laitoshoito maksaa noin 100 000 euroa vuodessa. Työelämän ulkopuolelle jäävä nuori taas tietää yhteiskunnalle noin miljoonan euron menetystä. Ei mitään pikkurahoja.

Voi myös miettiä, mitä niiltä opiskelujen ja töiden ulkopuolelle jääviltä nuorilta jää keksimättä, tekemättä ja luomatta. Kenties jopa niitä paljon kaivattuja uusia yrityksiä, innovaatioita, työpaikkoja.

Aikuisuuden perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Juuri siksi pieniin pitäisi satsata. Tämä ajatus ei ole mitenkään tuulesta temmattu, vaan se on todennettu monessa kansainvälisessä tutkimuksessa. Muun muassa taloustieteen Nobelilla palkittu James Heckman on laskenut, että lapsiin sijoitettu dollari tulee yhteiskunnalle kuusinkertaisena takaisin. Aika hyvä investointi.

Suomessa asuu vähän yli miljoona lasta. Vaaleissa päätämme muun muassa siitä, säästämmekö heillä, vai satsaammeko me heihin.

Vieraskynä – Mikko Salasuo: Yksinkertaisia ratkaisuja lasten liikunnallisen elämäntavan edistämiseen

Tutkimustiedon valossa on kiistämätön tosiasia, että lapsen myöhemmän elämänkulun kannalta tärkein liikuntaan sosiaalistava vaikutus on vanhemmilla. Toisin kuin usein ajatellaan, on perheen yhdessä liikkuminen muodossa tai toisessa paljon tärkeämpää, kuin esimerkiksi lasten ohjatun liikunnan harrastaminen. Liikunnallisessa perheessä lapset omaksuvat vanhemmiltaan ylisukupolvisesti ajatuksen siitä, että liikkuminen on osa hyvää elämää ja kuuluu jokapäiväiseen arkeen.

Liikunnallista elämäntapaa ei pidä sotkea urheilulliseen elämäntapaan. Vanhemman ei suinkaan tarvitse itse raivota hiki hatussa ja verenmaku suussa urheilun eri areenoilla. Liikunnallisen elämäntavan ylisukupolviseen välittymiseen riittää oikein hyvin aktiivinen arkiliikunta, kuten pyöräily, siirtyminen paikasta toiseen kävellen tai vaikkapa perheen piipahdus aika ajoin uimahallissa. Tärkeintä on toistuvuus, yhteiset hauskat kokemukset ja liikuntamyönteinen ilmapiiri.

Useat nykyvanhemmat kokevat sosiaalista painetta laittaa lapsensa ylihinnoiteltujen urheiluharrastusten pariin ajatellen, että se tuottaa lapsen kannalta niin kasvatuksellisesti kuin liikunnallisen elämäntavan muodossa myönteisen lopputuloksen. Tällainen ajattelu on peräisin niiltä ajoilta, jolloin liikunnan kansalaistoiminta perustui paikalliseen, yhteisölliseen ja leikinomaiseen. Tänä päivänä ohjatun harrastamisen lähtökohdat ovat usein hyvin toisenlaiset. On melkoista sattuman kauppaa, saako lapsi esimerkiksi 2000 euron kausimaksulla mukavan ja nautinnollisen harrastuksen, vai joutuuko hän liian kilpailuorientoituneen valmentajan huippu-urheilijafantasioiden uhriksi.

Mikäli vanhempi haluaa perheen yhteisen liikkumisen ohessa edistää lapsensa liikunnallisia leikkejä ja pelailua kaverien kanssa, kannattaa huomio ensin kiinnittää lähiympäristöön. Esimerkiksi talojen piha-alueiden ja leikkipaikkojen kunnostaminen talkoilla lapsia houkuttelevaan kuntoon, on helppo ja edullinen tapa tarjota jälkipolvelle pääsy liikunnan riemujen pariin. Kun vielä itse jaksaa aika ajoin osallistua pihaleikkeihin ja peleihin, välittyvät kodin liikunnalliset arvot ja asenteet lapselle tehokkaammin kuin millään muulla keinoin.

Toki liikunnan ohjattu harrastaminen voi olla mukava lisä ja parhaassa tapauksessa monin tavoin myönteinen kokemus, mutta mitään ehdotonta itseisarvoa sille ei kannata antaa – kyseessä on nykyisin kulutusvalinta siinä missä kaupalliset palvelutkin. Vanhempien kannattaakin käyttää vanhaa kunnon maalaisjärkeä, kun miettivät liikunnan roolia lastensa kasvatuksessa. Siihen voi antaa vain yhden yleispätevän ohjeen: niin kauan kuin liikkuminen säilyy lapselle hauskana ja nautinnollisena kokemuksena, ei erillisiä poppakonsteja tarvita.

Mikko Salasuo, VTT, dosentti

Kulttuuri tekee tulosta

Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksia on tutkittu paljon. Tutkimustulokset ovat olleet mairittelevia. Taide on tehokas lääke, on sitten kyse lastensuojelussa tehtävästä kuntouttavasta terapiasta tai muistisairaille ikäihmisille suunnatusta kulttuuritoiminnasta.

Kun ihmiset voivat harrastaa ja toteuttaa itseään, voi koko yhteiskunta paremmin.

lo_pikku_ukko.jpg

Jos haluamme, että kulttuurielämyksiä on tarjolla kaikille, on maksuttomia ja edullisia tapahtumia tuettava riittävästi. Luovuuden ja taiteesta nauttimisen ei pitäisi olla lompakon paksuudesta kiinni. Kaikilla pitää olla oikeus taiteen maailmaan.

Minua huolestuttavat erityisesti koulujen säästöt, jotka kohdistuvat taideaineisiin. Koulu tavoittaa koko ikäluokan ja osallistaa taiteen ja kulttuurin pariin nekin oppilaat, jotka eivät muuten kulttuuriharrastusten pariin pääse. Kaikki perheet eivät pysty tarjoamaan lapsilleen taidekokemuksia. Koulussa oppilaat pääsevät parhaassa tapauksessa itse tekemään ja nauttimaan taiteen tekemisestä ja kokemisesta. Tästä syystä juuri koulun pitäisi pystyä siirtämään sivistyspääomaa lapsille. On selvästi osoitettu, että lapsi kasvaa kulttuurin tuella ja avulla. Esimerkiksi musiikkiharrastuksen on osoitettu kehittävän lapsen oppimis- ja keskittymiskykyä. Musiikkia harrastavilta matematiikka ja kielet sujuvat keskimääräistä paremmin.

Reilumpaa kulttuuria tarvitsevat myös ammattilaiset. Tarvitaan kunnon työpaikkoja. Tarvitaan taiteilijoille oma eläkeratkaisu ja reiluja rahoitusmalleja. Ilman taiteentekijöitä ja kulttuuriin ammattilaisia meiltä muilta puuttuisi paljon ilon aiheita ja olisimme monia elämyksiä köyhempiä.

Kulttuuritapahtumien ympärille muodostunutta lupaviidakkoa pitäisi myös karsia.

Kulttuurin pitäisi kuulua meille kaikille!

Vanhemmat ja lasten kanssa työskentelevät!

Keskiviikkona 18.3. klo 17.30 alkaen JHL:n auditoriossa (Sörnäisten rantatie 23) puhutaan lasten asioista. Paikalla on luennoimassa kaksi maamme parhaista asiantuntijoista: johtava asiantuntija Esa Iivonen MLL:stä ja lapsioikeuden professori Suvianna Hakalehto-Wainio.

Mukaan mahtuu vielä! TERVETULOA!

Ilmoittautua voit yksityisviestilllä tai sähköpostitse anu.vallinkoski(at)juttutehdas.fi tai johanna.laisaari(at)gmail.com.

koulutustilaisuus