Sisäilmaongelmista kallis lasku

Sisäilmaongelmat ovat viime aikoina nousseet mediassa esille. Se on hienoa, sillä kyseessä on tärkeä asia, joka koskettaa monien ihmisten arkea.
Tosiasia on, että Suomessa on erittäin paljon julkisia rakennuksia, joissa kärsitään sisäilmaongelmista,
jotka pahimmillaan vaarantavat ja tuhoavat ihmisten terveyden.

Julkisten rakennusten sisäilmaongelmat johtuvat sekä heikosta rakentamisesta että rakennusten kunnossapidosta säästämisestä. Myös remontointiin varatut rahat ovat kunnissa liian vähäisiä.

Sisäilmaongelmat aiheuttavat osalle altistuneista vakavia terveyshaittoja, joista aiheutuu sekä suurta kärsimystä ja haittaa yksilötasolla että suuria kuluja terveydenhuoltoon. On siis huomattavasti inhimillisempää korjata rakennusten sisäilmaongelmat ja ehkäistä sairastumisia kuin maksaa terveydenhuollon kustannuksina ihmisten sisäilmaongelmista johtuvien sairauksien hoito.

Julkisten rakennusten osalta varsinkin koulujen ja päiväkotien tilanne on huolestuttava. Sisäilmaongelmat ovat todella yleisiä kouluissa sekä päiväkodeissa ja niille altistuu suuri määrä oppilaita ja opettajia joka päivä.

Tähän on viipymättä puututtava, lapsilla on oikeus turvalliseen ja terveellisen oppimisympäristöön, tällä hetkellä se ei kuitenkaan toteudu, vaan liian monet lapset altistuvat sisäilmaongelmille päivittäin.

Seuraavissa kunnallisvaaleissa sisäilmaongelmiin puuttumisen tulee olla tärkeä asiakysymys. On päätettävä käytetäänkö julkisten tilojen uusimiseen ja korjaamiseen enemmän varoja. Lasten ja henkilöstön terveys on nostettava kunnissa päätöksenteon keskiöön.

Me allekirjoittaneet olemme sitä mieltä, että seuraavien kuntavaalien jälkeen on Helsingissä varattava resursseja julkisten rakennusten korjaamiseen aikaisempaa enemmän. Helsingissä tulee jatkossa myös kehittää julkisten rakennusten kuten koulujen ja päiväkotien terveysriskien arviointia sekä panostaa rakentamisen laatuun mm. korjausrakentamisen suunnittelulla ja rakennusvalvonnalla.

Johanna Laisaari
Sinikka Vepsä
Pirjo Kivistö
Mika Taberman
Hannele Siika-aho
Arzu Caydam-Lehtonen

Pidetään lapsistamme ja nuoristamme huolta

Noin kahdeksalla prosentilla suomalaisista eli noin 440 000 ihmisellä tulot eivät riitä kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen, ilmenee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuoreesta raportista.

Noin 12 prosenttia suomalaisista elää suhteellisessa köyhyydessä eli heidän tulonsa alittavat EU:n suhteellisen köyhyysrajan.

Tälläkin hetkellä Suomessa yli 150 000 lasta elää köyhyysrajan alapuolella. Samaan aikaan kun yleinen tulotaso on Suomessa noussut, on lapsiperheiden köyhyys moninkertaistunut. Vuonna 1995 köyhissä perheissä eli 52 000 alle 18-vuotiasta lasta. 2000-luvun alussa heitä oli 129 000 ja vuonna 2007 jo 151 000. Köyhissä perheissä elävien lasten määrä on kasvanut lähes kolminkertaiseksi.

Lapsiköyhyys on yleisintä yksinhuoltajaperheissä sekä perheissä, joissa lapset ovat alle kolmevuotiaita. Myös perheen koko vaikuttaa lapsen köyhyysriskiin.

Kansallisen liikuntatutkimuksen (2010) mukaan 200 000 lasta ja nuorta jää seuratoiminnan ulkopuolelle, vaikka he haluaisivat harrastaa liikuntaa nimenomaan urheiluseuroissa.

Pienituloisten lapsiperheiden arki onkin jatkuvaa ”kädestä suuhun” elämistä, jossa yllättävät menot ja tulojen pienentyminen voivat vaikeuttaa elämää huomattavasti.

Köyhä lapsuus on riski lapsen kasvulle ja hyvinvoinnille. Köyhyys voi vaikuttaa muun muassa terveys- ja hyvinvointikäyttäytymiseen sekä lapsen ja hänen vanhempiensa mielenterveyteen. Köyhyys aiheuttaa lapselle häpeää sekä monenlaisia ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita. Lapsiperheköyhyyteen tuleekin vaikuttaa pikaisesti, jotta eriarvoisuus ei lasten välillä enää kasva.

Lapsen etu on huomioitava sekä arvioitava, kun tehdään poliittisia päätöksiä, joilla on vaikutusta lapsiin ja lapsiperheisiin. Päätösten tulee tukea lapsia ja lapsiperheitä. Nyt viimeaikaiset päätökset ovat ikävä kyllä monella tavalla lisänneet lapsiperheiden köyhyysriskiä sekä lasten eriarvoistumista.

Useimmat vanhemmat kantavat huolta vanhemmuudestaan riippumatta siitä, millainen perheen tulotaso on. Huoli jaksamisesta vanhempana on kuitenkin yhteydessä perheen tulotasoon.

Aikuisuuden perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Juuri siksi pieniin pitäisi satsata. Tämä ajatus ei ole mitenkään tuulesta temmattu, vaan se on todennettu monessa kansainvälisessä tutkimuksessa. Muun muassa taloustieteen Nobelilla palkittu James Heckman on laskenut, että lapsiin sijoitettu dollari tulee yhteiskunnalle kuusinkertaisena takaisin. Aika hyvä investointi.

Lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin edistämiselle antaa suuntaviivoja myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka velvoittaa niin valtiota, kuntia, lasten vanhempia kuin muita heidän kanssaan toimivia aikuisia. Suomi on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 1991. Sopimuksen mukaan jokaisella lapsella on oikeus hyvään elämään ja kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Sopimuksella taataan jokaiselle lapselle esimerkiksi oikeus sosiaaliturvaan ja kehityksensä kannalta riittävään elintasoon.

Johanna Laisaari
Mika Taberman
Pirjo Kivistö
Sinikka Vepsä
Hannele Siika-aho
Arzu Caydam-Lehtonen

Omaishoito on kunnalle edullisin ja usein myös perheelle paras vaihtoehto

Helsingin kaupunki on uudistanut omaishoidon tuen kriteerit ja ohjeistuksen 1.2.2017 alkaen. Kaupungin muutokset pohjautuvat uudistettuun omaishoidon lakiin, joka muuttui 1.7.2016. Lain tarkoitus oli parantaa omaishoitajien asemaa ja lisätä omaishoidon määrää.

Yllättävää onkin, että Helsingin kaupunki heikensikin uudistuksellaan etenkin pitkäaikaissairaiden lasten omaishoitajien asemaa huomattavasti. Omaishoidon lakimuutos ei mielestämme sisältänyt mitään sellaista, jonka vuoksi kuntien tulisi kiristää tuen myöntämiskriteereitä.

Saamiemme useiden yhteydenottojen ja lukemiemme kirjoitusten perusteella Helsingin tekemät muutokset tulevat vaikuttamaan heikentävästi useiden omaishoidon tukea saavien lapsiperheiden arkeen ja ennenkaikkea toimeentuloon.

Moni omaishoidon tukea saava vanhempi pelkää tällä hetkellä putoavansa pois kokonaan omaishoitajuudesta uuden ohjeistuksen myötä. Monia vanhempia mietityttää, miten perheen vammaisen tai pitkäaikaissairaan lapsen hoitaminen jatkossa onnistuu, jos omaishoidon tuki päättyy heidän kohdallaan? Luottavatko kunnat siihen, että vanhemmat hoitavat lastaan joka tapauksessa kokoaikaisesti kotona?

Monet vanhemmat ovat tuoneet esille, että
omaishoidon tukien pienentyessä tai pahimmillaan loppuessa on vanhempien palattava taloudellisen tilanteen vuoksi töihin kokoaikaisesti. Tämä ei ole mitenkään lasten ja perheiden edun mukaista. Nämä lapset ovat erityisen suojelun kohde ja pääsääntöisesti heidän etunsa mukaista on, että heitä hoidetaan kotona oman vanhemman toimesta.

Työssäkäynti pahimmillaan vaarantaa myös vanhemman jaksamista arjessa. Monen lapsen hoitoisuus ei ole kadonnut mihinkään kaupungin tekemästä ohjeen muutoksesta huolimatta, joten lasten kodin ulkopuolisen hoidon järjestämisestä tullee kaupungille ongelmia. Tämä ei myöskään tuone mitään säästöä. Tästäkään näkökulmasta kaupungin tekemä linjaus ei ole loppuun asti mietitty.

Somaattisesti sairailla ja vammaisilla lapsilla on oikeus tarvitsemiinsa palveluihin. Palvelut pitää räätälöidä joustavasti yksilölliset tarpeet huomioiden ja ymmärtää myös se, että palveluiden tarve monesti elää  sairauden edetessä ja perheen tilanteen muuttuessa. Jos nämä lapset tulevat tarvitsemaan vanhempien työssäkäynnin takia lisää yksilöllisiä palveluita ja hoitopaikkoja, tulee heidän ne saada. Toivottavasti tämä on huomioitu, kun päätös omaishoidon tuen uudistamisesta on tehty ja kaupungilla on varauduttu näiden palveluiden ja hoitopaikkojen tarpeeseen.

Todettakoon, että kansallisen lainsäädännön, YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen sekä vammaissopimuksen
perusteella tämän erityisen haavoittuvan lapsiryhmän ja heidän perheidensä pitäisi nauttia virkamiesten erityissuojelua. Tämä kaupungin uudistus ei mielestämme täytä tätä vaatimusta, vaan käytännössä vaikeuttaa heidän elämäänsä tarpeettomasti.

Kaupungin uusi ohje herättää meissä kysymyksen siitä, etteikö vammaisella tai pitkäaikaissairaalla lapsella ole lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti oikeutta siihen, että häntä koskevissa asioissa tulisi aina ottaa huomioon lapsen etu? Uuden ohjeen mukaan tehdyissä kategorisissa päätöksissä ei todellakaan toteudu lapsen etu.

Arzu Caydam-Lehtonen
Johanna Laisaari
Hannele Siika-aho
Pirjo Kivistö
Sinikka Vepsä
Mika Taberman

Hyvä koulu ihan jokaiselle lapselle

”Ainoa konkreettinen side tulevaisuuteen ovat lapset. Ei niin, että hoitaisimme sinun lasten ja minun lasten asioita. On kyse meidän yhteisistä lapsista. Kaikista lapsista, jokaisesta nappulasta. Siksi lapset on laitettava etusijalle.” – Olof Palme

Nyky-Suomessa tämä Olof Palmen vaade ei toteudu. Suunta on pikemminkin aivan toinen, sillä etenkin varhaiskasvatuksen ja koulujen säästöt uhkaavat lasten välistä tasa-arvoa.

Varhaiskasvatus on lapsen oikeus, joten siihen tehdyt rajaukset ovat YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vastaisia. Onneksi Helsinki ei rajannut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Minusta siihen ei pidä tulevaisuudessakaan kajota.

Varhaiskasvatuksen vaikuttavuus on suurinta, kun sen piirissä on mahdollisimman suuri osa lapsista. Erityisen tärkeää oikeus osallistua varhaiskasvatukseen on niille lapsille, joiden lähtökohdat ovat heikommat kuin muilla. Tutkimusten mukaan varhaiskasvatukseen sijoitetut varat maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin.

Koulutuksellisesta tasa-arvosta täytyy pitää myös kiinni. Aivan kaikkien helsinkiläisten koulujen pitää olla hyviä. Ihan jokaiselle helsinkiläiselle lapselle on taattava hyvä koulu lähellä kotia ja turvallisen matkan päässä. Paljon täytyy tehdä töitä, jotta koulut eivät jakaudu hyviin ja huonoihin – niihin, joihin päästään ja niihin, joihin joudutaan

Juuri julkaistun PISA-tutkimuksen mukaan Suomen peruskoulujen oppimistulokset ovat yhä maailman kärkeä. Huolestuttavaa kuitenkin on, että oppimistulokset ovat lähteneet laskuun.

Helsigin pitääkin pitää tiukemmin kiinni koulutuksen tasa-arvosta, hyvistä elämän edellytyksistä jokaiselle lapselle. Viime vaalien jälkeen varsinkin kouluista on säästetty aivan liikaa.

Haluan omalta osaltani vaikuttaa siihen, että jokainen lapsi ja nuori saa mahdollisuuden oppia tasavertaisesti lähtökohdistaan riippumatta.

Tehdään Helsingistä lapsiystävällinen kaupunki!

Kevään kuntavaalit ovat ennen kaikkea LAPSIVAALIT!  Vaalien jälkeen haluan olla valtuustossa mukana tekemässä Helsingistä entistä lapsiystävällisemmän kaupungin. Olen ehdolla valtuutetuksi Stadin demarien listalta.

Tulevaisuudessa suurin osa Helsingin kaupungin tehtävistä liittyy tavalla tai toisella lapsiin ja nuoriin. Koulutoimen hoitaminen on vastaisuudessa yksi kaupungin suurimmista velvollisuuksista. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen siirtyy kunnilta pois, jos sote-uudistus toteutuu.

Nyt jos koskaan valtuustossa tarvitaan nimenomaan lasten ja nuorten asioiden ajajaa.

Keskeisimpiä tavoitteitani Helsingissä ovat

  • Varhaiskasvatus kuntoon. Päivähoidon ryhmäkoille pitää asettaa katto. Subjektiivinen päivähoito-oikeus täytyy säilyttää Helsingissä vastaisuudessakin.
  • Hyvä koulu kaikille. Kaupungin pitää taata, että lapsille ja nuorille riittää hyviä kouluja ihan kaikkialla Helsingissä.
  • Koulujen sisäilmaongelmat korjattava. Lapsilla ja nuorilla on oikeus turvalliseen oppimisympäristöön.
  • Harrastus kaikille halukkaille. Jokaiselle lapselle on turvattava mahdollisuus ainakin yhteen harrastukseen. Kaupungin pitää tukea taidekasvatusta ja urheiluseurojen junioritoimintaa.
  • Riittävästi kohtuuhintaisia koteja. Myös pienipalkkaisella pitää olla varaa asua Helsingissä.

Teen tukijoukkojeni kanssa positiivisen, hauskan ja hieman erilaisen kampanjan. Kaikille innokkaille lasten asian ajajille on meidän porukassamme tilaa! Tervetuloa mukaan, jos haluat tukea Pienten puolella -vaalikampanjaani.

Itsenäisyyspäivän puhe Herttoniemen kirkossa

Juhlavieraat, hyvät herttoniemeläiset,

Tänä syksynä Suomessa on tapahtunut jotain surullista. Koskaan aiemmin en ole nähnyt, että maamme henkinen ilmapiiri olisi vajonnut näin alas. Koskaan ennen en ole nähnyt tällaista ajattelun ahtautta ja sydämen pienuutta.

Kyselyt ja tutkimukset osoittavat, että monet muutkin jakavat tämän näkemykseni.

Syksyn mittaan on paljastunut, että vaikka Suomi tunnetaan maailmalla koulutuksen mallimaana, niin sydämen sivistyksessä emme voi nyt esimerkkiä muille näyttää.

Keskustelun kulttuuri, sanan vastuu on nyt kateissa. Etenkin internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa satuttavat sanat viuhuvat. Siellä levitetään väärää tietoa, liioitellaan, väheksytään, valehdellaan, jopa uhkaillaan. Valitaan totuus, joka kulloinkin parhaiten sopii omaan arvomaailmaan.

Vastakkainasettelu on nyt lähes käsin kosketeltavaa. Jos jossain on mielenosoitus, vieressä pauhaa pian vastamielenosoitus.

Ilmiö ei ole uusi, mutta syksyn mittaan se on vain voimistunut. Turvapaikanhakijoiden lisääntynyt määrä on koventanut kielenkäyttöä entisestään. Eikä sana ole aina jäänyt pelkäksi sanaksi.

Minusta vihamielisten sanojen ja tekojen takana on yleensä pelko erilaisuutta kohtaan. Internet taas luo areenan vastuuttomalle sanankäytölle.

Siellä ihmiset voivat huudella herjauksiaan kohtaamatta vastapuolta kasvokkain. Ennen tämä ei ollut mahdollista. Kun toinen ihminen piti kohdata, joutui perustelemaan väitteensä. Jos perustelut ontuivat, menetti kasvonsa.

Kaikki meistä eivät ole vielä ymmärtäneet, että netissä pätevät aivan samat säännöt kuin oikeassakin elämässä.

Kun Herttoniemen kaduilla kävelee, tuntuu kuin olisi aivan eri maailmassa. Ihmiset tervehtivät toisiaan. Yhteiset asiat kiinnostavat suurinta osaa asukkaista. Täällä on tekemisen meininki. Yhdessä olemme puolustaneet koulua ja kirjelmöineet kaavaluonnoksista. Meillä on oma ruokaosuuskunta ja kirppispäivä. Herttoniemitalo kerää erilaisiin rientoihin, kerhoihin, koulutuksiin ja jumppiin väkeä sylivauvoista, teineihin ja ikäihmisiin.

Tällaisessa ympäristössä on hyvä kasvattaa lapsia ja nuoria, uusia sukupolvia.

Lopulta me aikuiset kuitenkin näytämme lapsille ja nuorille elämisen mallin. Me näytämme, miten kohtaamme muut ihmiset, millä tavoin keskustelemme, millaista tulevaisuutta rakennamme. Meidän aikuisten pitää miettiä, haluammeko me olla näille tulevaisuuden aikuisille hyvä vai huono esimerkki?

Suomessakin on nähty, mihin vastakkainasettelu voi pahimmillaan johtaa. Sisällissodan haavoja paranneltiin useita vuosikymmeniä. Tällä hetkellä yhteiskuntamme kahtiajakautuminen on jälleen uhka, joka tulisi pysäyttää.

Nyt pitää etsiä yhteisymmärrystä. Hyvät teot, sanat ja ajatukset synnyttävät lisää hyvyyttä. Aivan kuten pahuus kasvattaa pahuutta.

Kuten Martin Luther King on sanonut: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”

Meistä jokainen voi panna hyvän kiertämään.

Herttoniemessä on viime kuukausina tehty hyvää oikein urakalla. Järjestöt ja tavalliset ihmiset ovat organisoineet vaatekeräyksiä turvapaikanhakijoille. Ja tänäkin jouluna paikalliset äidit ovat keränneet joululahjoja varattomille perheille. Seurakunta on jakanut jo vuosia ruokaa vähävaraisille.

Hyvä voi olla jotain pienempääkin. Se voi olla vaikka hymy tai ystävällinen sana.

Hyvää itsenäisyyspäivää sekä onnellista joulun odotusta teille kaikille!

 

 

Vaalien aaton tunnelmia

Viime metreillä ollaan. Kokemus ehdokkaana olemisesta on ollut upea. Kaiken jälkeen voin todeta, että kannatti lähteä mukaan.

Toivottavasti saimme lasten, nuorten ja lapsiperheiden asiaa nostettua esille iloisella ja erilaisella kampanjallamme.

Kampanjan aikana oli hienoa tavata uusia samasta asiasta kiinnostuneita ihmisiä ja keskustella laajemminkin lasten ja lapsiperheiden arjesta. Monia hyviä kohtaamisia ja keskusteluita on näiden viikkojen aikana käyty.

On ollut upeaa huomata, miten yhteinen vaaliteema, lapset ja lapsiperheet, on kampanjan aikana saanut mukaan lisää ihmisiä viemään tätä tärkeää asiaa eteenpäin.

Erityisen onnellinen ja kiitollinen olen niistä ihanista ihmisistä – ystävistä ja läheisistä, jotka ovat mahdollistaneet tämän kampanjan. He ovat ideoineet, auttaneet, järjestäneet ja vieneet viestiä eteenpäin kaikilla mahdollisia tavoilla. On fantastista, että on näin upeita ystäviä! Kiitos kaikille!

Jättimäinen kiitos myös kaikille teille, jotka olette minua jo äänestäneet! Ja samanmoiset etukäteiskiitokset huomenna äänensä antaville!

Sairastaako teillä 10-vuotias yksin kotona?

Tänäänkin sangen moni vanhempi kipuilee työn ja perhe-elämän sovittamisen kanssa. 10-vuotias lapsi on alkanut yöllä kuumeilla ja voida pahoin eikä hoitajaa löydy lyhyellä varoitusajalla. Töihinkin pitäisi mennä.

Yllä mainitussa tapauksessa työnantajan ei tarvitse lain mukaan antaa vanhemmalle vapaata lastenhoitamista varten.

Sateenvarjo Nyt vanhemmalla on oikeus jäädä tilapäiselle hoitovapaalle hoivaamaan äkillisesti sairastunutta alle kymmenvuotiasta lasta, jos hoito ei järjesty muuten. Lain mukaan lasta saa jäädä hoitamaan enintään neljäksi päiväksi.

Omankin kokemukseni mukaan nykymalli on vaikea, kun kotona potee 10 vuotta täyttänyt kovassa kuumeessa tai vatsataudissa oleva lapsi. Yksikään vanhempi tuskin haluaa jättää tällaisessa tilanteessa lasta yksin kotiin. Virallinen ikäraja ei kuitenkaan jousta. Edes palkattomasti ei voi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, ellei työnantaja tähän suostu. Oma lukunsa on, että lapsiperheille palkattomat päivät tuntuvat hyvin nopeasti arjessa. Varsinkaan yksinhuoltajaperheissä ei palkattomien päivien pitäminen ole vaihtoehto.

Jos kyseessä on yli 10-vuotias kehitysvammainen lapsi, voi vanhempi jäädä hoitamaan häntä eräiden työ- ja virkaehtosopimusten perusteella, mutta lainsäädäntö ei tätä eritystä tarvetta tunne.

Monelle sairasta lastaan kotona hoitaneelle vanhemmalle on yllätys, että hoitojakson palkanmaksu on kiinni alan työehtosopimuksesta tai työnantajan joustohalusta. Nyt alakohtaiset työehtosopimukset määrittelevät palkanmaksun, yleensä palkka maksetaan kolmelta päivältä. Järjestelmä ei ole siis kaikille työntekijöille yhtenäinen eikä tasapuolinen. Samalla työpaikallakin käytännöt voivat vaihdella sen mukaan, mihin ammattiliittoon työntekijä kuuluu.

Työnantajan näkökulmasta pienten lasten vanhempi saattaa olla vähemmän houkutteleva palkattava kuin lapseton. Perheystävällinen työantaja joutuu varautumaan vanhempien äkillisiin poissaoloihin ja miettimään, miten työt hoidetaan työntekijän ollessa poissa. Onneksi perheitä ymmärtäviä työnantajia löytyy. Monilla työpaikoilla esimerkiksi etätyöskentelymahdollisuus helpottaa, kun kotona on sairastupa.

Sekava nykymalli ei ole lapsen eikä perheiden edun mukainen. Nykyiset käytännöt pitäisi yhtenäistää lain tasolla ja samalla lakiin pitäisi kirjata oikeus hoitaa kotona äkillisesti sairastunutta lasta 13 ikävuoteen asti. Lakiin pitää myös erikseen kirjata kehitysvammaisia lapsia koskeva ikäraja.

Usein puheissa työ ja perhe asetetaan toistensa kanssa vastakkain. Ensi vaalikaudella pitäisikin koettaa kääntää tuo vastakkainasettelu sujuvaksi yhteiseloksi. Yksi etappi tiellä sujuvaan yhteiseloon on juuri sairaan lapsen hoitamista varten tarkoitetun tilapäisen hoitovapaan ulottaminen alle 10-vuotiaista 13-vuotiaisiin lapsiin.

Vieraskynä – Tia Ristimäki: Onnellinen eroperhe

Meistä jokainen osaa luetella useita asioita, joista tunnistaa onnellisen ydinperheen. Mutta millainen on onnellinen eroperhe?

Erossa elämä menee uusiksi. Oman elämän palat irtoavat toisistaan ja edessä on palasten uudelleen kokoaminen. Usein palapeli ei ole ollut ehjä ennen eroakaan, mutta sen jälkeen moni aiemmin lujassa ollut liitoskin saattaa irrota paikoiltaan. Jos ero koskettaa myös lapsia, on nenän edessä iso kasa irrallisia paloja, joista pitäisi koota uusi toimiva arki.

Reunapaloista on helppo aloittaa eli ensin voi miettiä esimerkiksi asumista tai huoltajuutta. Ok, haluan asunnon, jonne minä ja lapset mahdumme asumaan. Miten rahat riittävät uuteen asuntoon? Missä me haluamme asua? Miten lapset sopeutuvat uuteen kotiin? Entä missä lasten toinen vanhempi tulee asumaan? Mikä on lasten päiväkoti tai koulu? Tässä vaiheessa voi jo tulla tunne, että tämä palapeli on liian vaikea minulle. Vaikeimmat kohdat ovat kuitenkin vielä edessä: uuden arjen opettelu, omasta jaksamisesta huolehtiminen, lasten asioista sopiminen entisen puolison kanssa, seuraavan joulun vietto, jne. jne.

Tämän lisäksi heti kun on päässyt alkuun oman palapelin kokoamisessa, on aika pysähtyä katsomaan, miten lapset pärjäävät oman urakkansa kanssa. Sillä myös lasten on koottava uusi arki entisen tilalle, eikä tämä onnistu ilman aikuisten apua, tukea ja neuvoja.

Ero on kriisi, jossa tunteet kulkevat vuoristorataa ja hoidettavien asioiden määrä tuntuu loputtomalta. On kuitenkin huojentavaa ajatella, että uuden elämän palapelin voi koota vain yksi pala kerrallaan.

Ero on myös mahdollisuus, jossa elämän voi rakentaa aikaisempaa enemmän itsensä näköiseksi. Eron jälkeen koottavassa palapelissä on myös ripaus taikaa. Se miten palaset liittää toisiinsa, vaikuttaa lopulliseen kuvaan.

Palapelin kokoaminen on helpompaa, jos sen tekee muiden ihmisten kanssa. Yhden osuuden voi tehdä lastenvalvojan kanssa, toisen työstöön voi pyytää avuksi ystävää, työkaveria, entistä puolisoa tai lapsia. Palapeliä voi koota myös samalla kun surffailee netissä. Uusia ideoita ja näkökulmia saa myös eroryhmästä. Apua on tarjolla, vaikka sitä voi olla vaikea löytää. Tärkeintä on saada tietoa tarjolla olevasta tuesta ja kuulla toiselta ihmiseltä, että kriisistä voi selvitä ja paluu normaaliin arkeen on mahdollista.

Millainen on sitten kuva onnellisesta eroperheestä? Se on kahden toisistaan eronneen vanhemman ja heidän lastensa kokoamien palapelien muodostama kokonaisuus. Se on todennäköisesti jotain muuta kuin neliskulmainen tai kiiltokuvamainen, kuten oikea elämä yleensä on. Yksi asia kuitenkin löytyy kaikista onnellisista eroperheistä: kaksi vanhempaa, jotka tekevät yhteistyötä lapsen hyvän arjen toteutumiseksi, sillä vaikka parisuhde päättyy, vanhemmuus jatkuu.

Tia Ristimäki, VTM, Vanhemman neuvo -ryhmäohjaaja ja eroperheen äiti

Tietoa ja tukea on tarjolla:

Oman kunnan palvelut, kuten lastenvalvojat ja perheneuvola

Familia Club ry

Elatusvelvollisten liitto ry

Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry

Miessakit ry

Neuvokeskus

Perheasiain neuvottelukeskus

Pienperheyhdistys ry

Suomalainen eroseminaari ry

Väestöliitto ry

Yhden vanhemman perheiden liitto ry

 

Lapsen oikeudet – unohdettu Suomessa?

Suomi on ratifioinut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) vuonna 1991. Tämä valtioita juridisesti sitova ihmisoikeussopimus velvoittaa Suomea muun muassa varmistamaan, että maamme koko lainsäädäntö ja kaikki hallinnolliset määräykset vastaavat kaikilta osin lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteita ja määräyksiä. Lakeja säätävän eduskunnan tehtävä olisi siis huolehtia siitä, että sopimus huomioidaan kaikessa lainsäädännössä, joka jotenkin lapsiin ja nuoriin vaikuttaa. Jo voimassa olevat lait pitäisi myös muuntaa sopimuksen mukaisiksi.

PieninLOSissa luetellaan muun muassa lapsille kuuluvat ihmisoikeudet sekä tähdennetään lapsen edun huomioimista, syrjimättömyyttä ja lapsen näkemyksien kunnioittamista kaikessa päätöksenteossa.

Nyt 24 vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on todella häpeällistä todeta, että Suomessa sopimus on jäänyt lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi. Lapsia koskevan tai lapsiin vaikuttavan lainsäädännön valmistelussa lapsen oikeuksien näkökulma jää yhä hyvin usein edelleen sivurooliin tai kokonaan unohduksiin.

Vielä hetken voimassa olevaan vuoden 2011 hallitusohjelmaan on nimenomaan kirjattu, että lapsivaikutusten arviointia lisätään kaikessa päätöksenteossa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan vuonna 2012 kuitenkin vain kolmessa prosentissa hallituksen lakiesityksiä arvioitiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvia vaikutuksia. Tämä on selvä viesti nykyisiltä päättäjiltä. Lapsen oikeudet eivät ole olleet kuluvalla vaalikaudella arvoasteikossa kovin korkealla. Lasten ihmisoikeussopimuksen sisällöstä ei joko ole välitetty tai siihen ei ole välitetty tutustua.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

LOSin tehokas täytäntöönpano edellyttää kokonaisvaltaista, suunnitelmallista ja tavoitteellista työtä sekä kansallisella että kunnallisella tasolla.

Virkamiehille ja päättäjille olisi syytä antaa koulutusta sopimuksen sisällöstä. Samoin pitäisi ottaa käyttöön lapsibudjetointi – talousarvioita pitäisi seurata lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Onko lapsille ja nuorille tarkoitettujen palveluiden tuottamiseen osoitettu riittävästi rahaa?

Korjattavaa Suomella olisi myös lasten kuulemisessa. Nyt oikeastaan vain lastensuojelussa ja huoltajuuskiistojen yhteydessä tunnistetaan tarve kuunnella lasta hänen kehitystasonsa mukaisesti. Nyt lasten ja lapsiryhmien tahto jätetään monesti huomiotta esimerkiksi koulujen lakkautuspäätöksiä tehdessä tai lasten ja nuorten palveluja suunnitellessa.

Lainsäädäntötyön suhteen voin antaa täysin vilpittömän vaalilupauksen: Jos minut valitaan eduskuntaan, huolehdin siitä, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja sen sisältö kaikkine lisäyksineen tulee laajemmin tunnetuksi! Omalta osaltani voin myös luvata, että lainsäädäntötyössä noudatetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimusta.

Maailman laajimmin ratifioidun ihmisoikeussopimuksen ei pitäisi Suomessakaan olla mikään turhanpäiväinen paperi.