Johannan tarina

Minun tarinani

Minulle oli jo lapsena selvää, että isona minusta tulee juristi. Isä, isoisä ja isoäitikin olivat, joten minustakin semmoinen tulisi. Teini-iässä ammattihaaveet vain vahvistuivat. Lukiossa olin jonkin sortin aktiivi, kuuluin oppilaskuntaan ja halusin vaikuttaa asioihin. Ajattelin, että laintuntemus antaisi oivat eväät hyvien asioiden ajamiseen.

Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin Itä-Helsingissä. Perheeseen kuului äidin ja isän lisäksi kovasti toivomani pikkusisko. Mellunmäkeläisessä pihapiirissä riitti 1970-luvun lopulla vipinää. Monet tuolloin hiekkalaatikon laidalla solmitut ystävyyssuhteet ovat kantaneet näihin päiviin asti. Kolmannella luokalla maailmanpiirini laajeni, kun siirryin lähikoulusta Itäkeskuksen kielikouluun. Noina kouluvuosina minulle syntyi tiivis ystäväverkko. Miehenikin on löytö Itiksestä. Rupesimme seurustelemaan vanhojentansseissa. Lapsuuden ja nuoruuden harrastuksista rakkain oli tanssi. Harrastin aktiivisesti modernia tanssia aina ensimmäisen lapsemme syntymään asti.

Lukion jälkeen hain oikeustieteelliseen. Kolmannella kerralla yliopiston ovet avautuivat. Opiskeluaikana ymmärsin, että perhe- ja sosiaalioikeus olisivat minun alojani. Olin harjoitteluissa asianajotoimistoissa, mutta yritysjuridiikka oli minulle ehkä liian abstraktia, se ei tarjonnut kaipaamaani kosketusta tavallisiin ihmisiin.

Ensimmäinen lapsemme syntyi opiskelujemme loppuvaiheessa. Kaveriporukassamme olimme ensimmäisiä lapsiperheellisiä. Toinen ja kolmas lapsi tupsahtivat maailmaan, kun olimme jo työelämässä.

Vantaan kaupungin lakimiehenä olen työskennellyt vuodesta 2008. Työssäni vastaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden oikeudellisiin kysymyksiin. En siis tee perheitä ja lapsia koskevia päätöksiä, vaan konsultoin työntekijöitä juridisissa asioissa. Välillä istun oikeudessa. Vaativimmissa lastensuojelutapauksissa käsittelen kansainvälisiä lapsikaappauksia ja huoltoriitoja sekä lapsiin kohdistuvia pahoinpitelyjä ja seksuaalirikoksia.

Lastensuojelutyössä olen törmännyt alan arkeen erilaisissa työryhmissä ja koulutuksissa. Esille on tullut, että usein lapsiperheet ajautuvat lastensuojelun asiakkaiksi, koska peruspalvelut eivät toimi kunnolla. Aivan liian moni suomalainen lapsiperhe elää köyhyydessä. Sosiaalityöntekijöillä on hyvin suuria asiakasmääriä. Lastensuojelun laatu vaihtelee kunnittain. Samaan aikaan poliittisessa päätöksenteossa muut asiat ovat jyränneet lasten, nuorten ja perheiden ohi.

Minusta lastensuojelusta puhutaan nyt julkisuudessa liikaa yksittäistapausten kautta. Tämän työn pitäisi olla positiivista ja ennaltaehkäisevää lasten ja lapsiperheiden auttamista eikä tulipalojen sammuttamista.

Kolmeen kouluikäisen lapsen äitinä olen huomannut lapsiin kohdistuvan säästövimman myös omassa elämässäni. Muutama vuosi sitten vierähti monen monta tuntia lähikoulujen pelastustalkoissa. Herttoniemen ala-asteen koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana laadin lausuntoja, istuin kokouksissa, soittelin päättäjille, väsäsin banderolleja… Herttoniemen seurakuntaneuvostossa taas istun puolustamassa säästöjen uhkaamia lasten päivä- ja iltapäiväkerhoja.

Nämä työssäni ja omassa arjessani syntyneet havainnot ovat hiljalleen kypsyneet haluksi vaikuttaa. Koen, että vuosien lastensuojelutyössä karttuneelle asiantuntemukselleni olisi käyttöä politiikassa. Rohkaisua on tullut myös ystäviltä ja tuttavilta, joista monet ovat patistelleet minua politiikkaan.

 

3 thoughts on “Johannan tarina

  1. Hei! Etsin kuumeisesti ehdokasta joka olisi nimenomaisesti lasten ja nuorten etuja ajamassa. Laitoin äänestyslipukkeeseen 140. Toivottavasti pääset ajamaan lasten etuja!

Vastaa