Arvoisat kuulijat,

Minua pyydettiin puhumaan yhteiseen tilaisuuteemme auttamisen teemasta.

Aivotutkimuksessa on huomattu, että empatia ja toisten auttaminen on ihmiselle luonnollista. Aivoissa on runsaasti mekanismeja, jotka tukevat toisten auttamista. Ihmislaji on kehittynyt auttamaan muita. Ihmiskunta ei selviäisi ilman sitä.

Kun puhutaan auttamisesta, herää usein monia kysymyksiä? Miten meidän pitäisi auttaa muita? Ketä on sopivaa auttaa? Jos autamme tätä ryhmää, onko se pois joltain muulta ryhmältä? Jos me pystymme sisäistämään ajatuksen, ettei ole olemassa muita eikä heitä vaan pelkästään meitä, niin yksi kynnys on silloin ylitetty. Avun antamisessa ei pidä asettaa ihmisiä vastakkain, vaan jokainen ihminen on oikeutettu tukeen ja apuun. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi ja kohdatuksi arvokkaana.

Viime aikoina meitä ovat koskettaneet isot kysymykset. Monia meistä huolestuttaa maamme tilanne ja erityisesti se, mitä Euroopassa ja sen lähiympäristössä tapahtuu. Tilanne Suomessa on muutaman viime vuoden aikana heikentynyt monien eri ihmisryhmien osalta.

Helsingin Myllypurossa jonotetaan ruokaa yli kilometrin pituisessa leipäjonossa. Lapsiperheköyhyys koskettaa Suomessa yli 100 000 lasta. Monet lapset ja nuoret sekä ikäihmiset kärsivät yksinäisyydestä. Maahamme on saapunut lyhyessä ajassa myös paljon turvapaikanhakijoita, jotka ovat joutuneet jättämään oman kotimaansa sekä mahdollisesti perheensä ja sukulaisena. Satavuotias maamme on muuttunut eikä pelkästään parempaan suuntaan.

Olemme omassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossamme tottuneet ajatukseen, että apu tulee julkiselta sektorilta. Ajatuksemme on ollut, että yhteiskunta tunnetaan siitä, kuinka hyvin se huolehtii heikoimmistaan, hyvinvointivaltion turvaverkko on rakennettu takaamaan jokaiselle toimeentulo, estämään ihmisten putoaminen köyhyyteen. Kysymys on yhteisen vastuun kantamisesta heikommassa asemassa olevista, heistä, jotka tarvitsevat tukea. Kaiken politiikan tavoitteena pitäisi olla oikeudenmukaisesti jakautunut ihmisten hyvinvointi.

Nyt kuitenkin tuntuu, että yhteiskunnan tukipilarit eivät enää kannattele meitä kaikkia. Yleinen ilmapiiri on muuttunut suvaitsemattomaksi ja ajattelua ohjaa monesti idea ihmisen omasta vastuusta huolehtia itsestään.

Onneksi kaikki eivät käännä katsettaan muualle, vaikka maailman tilanne voi yleisemmin tarkasteltuna tuntua monesti kylmältä ja tämä aika itsekkäältä, mutta ruohonjuuritasolla autetaan pyyteettömästi ventovieraitakin. Solidaarisuus näkyy hyvin laajasti Helsingissä. Sosialidemokratiassa solidaarisuus on yksi tärkeimmistä arvoista, se tarkoittaa ennen muuta yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Solidaarisuuteen liittyy vastuu kanssaihmisistä, meidän on toimittava siten, että kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään.

Myös vastakkainasettelu on kasvanut Suomessa, sitä myös pyritään lisäämään asettamalla eri ihmisryhmiä vastakkain, luomalla eripuraa ja suvaitsemattomuutta omien tarkoitusperien saavuttamiseksi.

Vastakkainasettelu on lähes käsin kosketeltavaa. Jos jossain on mielenosoitus, vieressä pauhaa pian vastamielenosoitus.

Keskustelun kulttuuri, sanan vastuu on kateissa. Etenkin internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa satuttavat sanat viuhuvat. Siellä levitetään väärää tietoa, liioitellaan, väheksytään, valehdellaan, jopa uhkaillaan. Valitaan totuus, joka kulloinkin parhaiten sopii omaan arvomaailmaan.

Tässä ajassa on huolestuttavaa se, jos omissa asenteissamme tai teoissamme asetamme erilaiset apua tarvitsevat ryhmät vastakkain. Näin ei tule olla, hyvinvointiyhteiskunta ei aseta ihmisryhmiä vastakkain, vaan jokainen on arvokas ja jokainen tulee huomioida.

Samaan aikaan on osassa ihmisiä syntynyt vahva halua auttaa. Ruoka-avun leipäjonoon tarjoutuu ihmisiä auttamaan, diakoniatyöhön tapaamaan yksinäisiä vanhuksia ilmoittautuu vapaaehtoisia, järjestöt ja tavalliset ihmiset ovat organisoineet vaatekeräyksiä turvapaikanhakijoille ja oman alueen muille tarvitsijoille, paikalliset äidit ovat keränneet joululahjoja varattomille perheille. Seurakunta jakaa ruokaa vähävaraisille. Lyhyessä ajassa viime syksynä järjestettiin hätämajoitusta melkein kaikissa Helsingin seurakunnissa, jonne pääsivät lämpimään nukkumaan niin asunnottomat helsinkiläiset kuin turvapaikanhakijat.

Kun turvapaikanhakijoita saapui Suomeen syksyllä 2015, oli ilo nähdä, millä suurella sydämellä ihmiset  — myös kirkkoon kuulumattomat  — tulivat mukaan kirkon organisoimaan toimintaan, tarjoamaan apuaan.

Tutkitusti kansalaisaktiivisuus ja vapaaehtoisuus ovat tällä hetkellä kasvussa. Ihmiset sitoutuvat auttamaan nykyisin helpommin omien verkostojen kautta asioissa, joita he kokevat tärkeiksi ja joihin he haluavat vaikuttaa. Lyhytaikainen eli episodimainen vapaaehtoisuus on nousussa Suomessa, mutta myös muualla maailmassa.

Vapaaehtoiset kertovat ihmisten auttamisen tuovan tyydytystä ja rikkautta sekä sisältöä elämään.

Turvapaikanhakijatilanne luo poliittisia ongelmia ja taloudellisia haasteita, mutta kirvoittaa myös keskustelua. Keitä tulijat oikein ovat, kysytään. Saako ja pitääkö heitäkin auttaa? Viime aikoina päättäjät ovat todenneet kielteisen päätöksen saaneiden piilottelemisen ja auttamisen rapauttavan oikeusvaltiota. Oikeusvaltio perustuu kuitenkin läpinäkyvyydelle, perustelluille päätöksille, vähäisille systeemivirheille ja kansalaisten luottamuksen ja legitimiteetin kokemuksille. Ei ihmisten auttaminen rapauta oikeusvaltiota, vaan se lisää ihmisten uskoa hyvyyteen ja ymmärrystä erilaisuuteen. Erilaisten näkökulmien omaksuminen ja ymmärtäminen on tärkeää, koska se lisää ymmärrystä siitä, mitä yksilön elämässä tapahtuu ja miksi.

Lähimmäisen auttamisesta rankaiseminen ei ole kristillisten arvojen mukaista. Ihmisoikeuksia kunnioittavaan ihmisyyteen kuuluu heikommista huolehtiminen ja heidän auttamisensa. Tätä myös kirkko on tehnyt aina ja tulee tekemään vastakin. Kirkon tehtävä on auttaa ensisijaisesti niitä, jotka ovat kaikkein suurimmassa hädässä. Identiteetiltään vahva ja perustehtävästään tietoinen ja siihen keskittyvä kirkko voi parhaiten rakentaa tulevaisuuden Suomea ja olla aktiivinen toimija yhteiskunnassamme.

Vietämme paitsi Suomen 100-vuotisjuhlaa myös reformaation 500-vuotis merkkivuotta. Reformaation yksi tärkeä ajatus on se, että ihminen voi palvella Jumalaa vaan palvelemalla toista ihmistä. Ihminen ei siis voi uskonpuhdistajien mielestä antaa Jumalalle mitään takaisin, vaan ihmisen tehtävänä ja osana on ottaa Jumalan vapahdusta, rakkautta ja lahjoja vastaan. Mutta jos ihminen haluaa antaa jotain takaisin, se tapahtuu rakastamalla lähimmäistä. Lähimmäisenrakkaus on kristillisten arvojen ydin.

Meistä jokainen voi panna hyvän kiertämään, me kaikki voimme tehdä maailmasta paremman paikan toisillemme. Auttaminen lähtee hyvin pienistä teoista, koko maailmaa ei tarvitse pelastaa. Hyvät teot, sanat ja ajatukset synnyttävät lisää hyvyyttä. Aivan kuten pahuus kasvattaa pahuutta. Kristityn kutsumus maailmassa on palvella, kantaa vastuuta, toimia yhteisen hyvän puolesta, auttaa heikompiaan, luoda toivoa. Kun ihminen kohtaa Jeesuksessa rakkauden ja armon, saa syntinsä anteeksi, hän vapautuu palvelemaan. Hyvät teot eivät tee ihmisestä kristittyä, mutta kristitty ihminen haluaa tehdä hyviä tekoja lähimmäisensä hyväksi.

Lopulta me aikuiset näytämme lapsille ja nuorille elämisen mallin myös sen, kuinka me huolehdimme heikoimmista, autamme tarvitsevaa, kohtaamme muut erilaiset ihmiset. Me näytämme, millä tavoin keskustelemme, millaista tulevaisuutta rakennamme. Meidän aikuisten pitää miettiä, haluammeko me olla näille tulevaisuuden aikuisille hyvä vai huono esimerkki?